Lentokone onnettomuudesta ikuisuuteen ja takaisin

Linkki alkuperäiseen tekstiin

Mickey Robinsonin todistus:

Oli kuuma Elokuun yö kun neljä miestä sekä minä itse olimme valmistautuneet tavanomaiseen laskuvarjo hyppyyn. Sääolosuhteet olivat lentämisen kannalta huonot korkean lämpötilan ja korkean ilmankosteuden takia. Minä en ollut silti huolissani, sillä minä olin ammattilainen taivassukeltaja ja minä olin ollut mukana näytöksissä joita seurasi tuhannet ihmiset. Kaikki lentokoneessa olijat eivät kuitenkaan olleet aivan yhtä rentoutuneita kuin minä olin. Se oli yhden miehen ensimmäinen hyppy; toiselle se oli vasta hänen neljäs hyppynsä. Taivassukellus oli minun elämäni – millään muulla ei ollut väliä. Se oli voittanut minun sydämeni siitä lähtien kun minä näin Laskuvarjohyppy Koulun näytöksen. Edistyminen minun ensimmäisestä laskuvarjohypystäni ensimmäiseen vapaapudotukseeni, oli hyvin nopea. Minä olin pakkomielteinen – mikään määrä harrastukseen käytettyä aikaa tai rahaa ei ollut liikaa. Lopulta minä hyppäsin joidenkin maailman parhaiden taivassukeltajien kanssa.

Minä ”todistin” ihmisille baareissa, yrittäen käännyttää heitä minun intohimooni. Jopa minun autossani oli tarroja. Vanhat ystäväni olivat huolissaan että olin menossa liian pitkälle, mutta minä en välittänyt siitä ollenkaan. Minä olin 100% omistautunut taivassukellukselle, ja minä tiesin että minä hallitsin täysin omaa elämääni. Tuona yönä, lentokone jonka kyydissä oli täysi lasti, yhteensä kuusi miestä, nousi kiitoradalta, reilusti yli 160km nopeudella. Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista varoitusta, moottorit lakkasivat täysin toimimasta. Pilotti kääntyi ja katsoi minuun sanoen, ”Me putoamme!” Kone syöksyi kohti maata ja rysähti maahan se kohta edellä missä siivet liittyivät runkoon. Sitten kone pyöri ympäri ja minä mätkähdin lattiaan ja lensin eteenpäin, iskien kasvoni lentokoneen kovaa seinää vasten. Loukkaantuneena ja shokissa, kolme taivassukeltajaa pakeni lentokoneesta ja juoksi pois. Neljäs poistui myös. Hän näki pilotin ja minut liikkumassa ja hän oletti että myös me pakenisimme sieltä. Kun hän lähti, lentokone syttyi tuleen – polttoainetankki oli revennyt, ja kun lentokone oli kierinyt ympäri, se oli levittänyt polttoainetta jokapuolelle. Hän pakeni paikalta huutaen ja yhtäkkiä hän tajusi että me olimme vielä lentokoneen sisällä. Hän juoksi takaisin palavaan lentokoneeseen ja näki minut siellä. Olin tulessa päästä varpaisiin, yrittäen vapauttaa jalkani joka oli jumissa kolossa jossa siipi oli ollut. Sitten hän huusi pilottia apuun ja yritti vetää minua vapaaksi. Mutta minä olin jumissa!

Minä synnyin 1949 Clevelandissa, Ohiossa, ”iloisten päivien” aikakaudella. Minä vartuin asenteiden kanssa jotka heijastivat yhteiskunnan ilmapiiriä. Minä elin asioille joita minä halusin ja elämä oli jotain jota ei pitänyt ottaa liika vakavasti. Minä menin kirkkoon joka Sunnuntain sillä minun perheeni oli Roomalais Katolilaisia, joten minä olin tietoinen Jumalasta. Kuitenkaan minä en ollut koskaan tavannut ketään joka tunsi hänet henkilökohtaisesti.

Kun minä kasvoin vanhemmaksi, minä aloin kääntyä pois Raamatullisista käsitteistä, liittyen maailmankaikkeuteen, luomiseen ja ikuisuuteen. Minä käännyin pois evankeliumin yksinkertaisuudesta, jolla oli ollut merkittävä osuus minun elämässäni, vaikka en ollutkaan uskossa. Minä osallistuin tavalliseen teinien elämäntyyliin johon kuului deittailua ja urheilua.

Kun valmistuin lukiosta, minä puhuin itseni sisään arvopaperinvälitys yritykseen. Silloin minä ajattelin että minä olin iso kiho ja minulla oli hommat hanskassa! Ihmiset olivat ihmeissään siitä mitä minä olin saavuttanut.

Kahdeksantoista vuotiaana minä olin todella menossa eteenpäin. Minä työskentelin Clevelandin keskustassa modernissa toimistorakennuksessa, jossa oli monia puoleensavetäviä ihmisiä: minun työni oli hauskaa, hyvin haastavaa ja jännittävää.

Ulkoisesti minä olin itsevarma, hyvännäköinen nuori mies – elämä oli juhlaa. Sisäisesti tosin minua ajoi eteenpäin pelko siitä että en olisi yhtä hyvä kuin muut, tai että epäonnistuisin. Minä etsin aina muiden ihmisten hyväksyntää. Vaikka näytti että minulla oli kaikki kunnossa, minä itseasiassa elin epätoivon reunalla.

Minä olin epätoivoinen! Olin tulessa päästä varpaisiin ja jumissa lentokoneen romussa, enkä saanut itseäni vapaaksi! Minun pelastajani toinen yritys onnistui, suuremmalla kuin tavallisilla ihmisen voimilla, hän veti minua niin kovaa että hän onnistui repimään minut vapaaksi. Hän raahasi minut pois koneesta ja heitti minut maahan ja kieritti minua ympäriinsä saadakseen tulen sammumaan. Se vaati useamman yrityksen sillä tuli syttyi jatkuvasti uudestaan. Kun hän lopulta sai tulen sammumaan, hän kääntyi takaisin hakemaan pilottia, mutta se oli liian myöhäistä. Pilotti oli palanut kuoliaaksi.

Minä makasin maassa, vakavasti haavoittuneena. Käsissäni ollut iho putoili maahan kuten paistettu kanan nahka. Minun kasvoissani oli myös vakava haava. Minä kysyin heiltä kuinka vakavasti minä olin palanut, ja sain vastaukseksi että oli niin savuisaa, etteivät he pystyneet arvioida sitä. Itseasiassa he olivat vakuuttuneita että minä en selviäisi sieltä elävänä pois. Kun lääkintämiehet saapuivat paikalle, he leikkasivat minun jäljellä olevat vaatteeni pois. He näkivät että minä olin kärsinyt hyvin vakavia, kolmannen asteen palovammoja, jotka koskettivat kolmatta osaa kehostani.

Vaikka olinkin hyvin nuori, äärimmäisen terve ja hyvin atleettinen, ennuste oli huono: minulla ei ollut mahdollisuuksia selviytyiä, varsinkin kun palovammat jotka olin saanut, johtavat usein hyvin vakaviin komplikaatioihin – niinkuin ne tekivät minunkin kohdallani.

Seuraavien päivien ja viikkojen aikana, koko minun kehoni tulehtui. Olin 75 kiloa pelkkää lihasta ja painoni putosi noin 40 kiloon. Minun kehostani tuli hyvin laiha ja raihnainen, ja minulle kehittyi makuuhaavoja jotka toivat minun luuni esiin. Minun kantapäideni takaosa mätäni pois ja minun käteni oli niin tulehtunut, että lääkärit aikoivat amputoida sen.

Minä kärsin valtavia kipuja. Minulla oli kiduttavia ulkoisia haavaumia, sekä liiasta vatsahapon erittymisestä johtuva vatsahaava. Tämä aiheutti paljon sisäistä verenvuotoa. Kolmannes minun ruokatorvestani tuhoutui ja arpeutui yhteen niin että minä en edes pystynyt juoda vettä. Minun vereni oli mikrobien saastuttama ja oli päiviä kun menetin yhtenä päivänä melkein yhtä paljon verta, kun sitä löytyy koko ihmisruumiista. Minulla oli myös vamma päässäni, sekä ruhjevamma aivoissani.

Minun kehoni taisteli kuolemaa vastaan niin kovaa kuin se vain pystyi, mutta minä olin häviämässä sen taistelun. Yksinkin komplikaatio joka minulla oli, olisi ollut tarpeeksi tappamaan ihmisen. Minä olin sokea minun oikeasta silmästäni. Kun aika meni eteenpäin, minun kehostani tuli jäykkä ja minun jalkani hermot kuolivat. Minun lihaksistani tuli veltot ja minun jalkapohjani koukistuivat.

Lääkärit olivat tehneet kaiken minkä he pystyivät. He olivat antaneet minulle lääkettä, puhdistaneet minun haavani ja tehneet kaiken minkä he tiesivät. He soittivat jopa Clevelandin Yliopistollisen Sairaalan asiantuntijalle. Monia vuosia myöhemmin minä luin yhteenvedon hänen tekemästä minua koskevasta lääketieteellisestä tutkimuksesta. Siinä käytettiin monia suuria sanoja, joilla kuvailtiin kuinka sairas olin, ja sitten hän kirjoitti, ”Ei ole mitään, mitä minä voisin tarjota tälle nuorelle miehelle!” Joten he viimein luovuttivat minut kuolemaan.

Osan aikaa minä olin tajuton ja en reagoinut näkyvästi ulkoisiin ärsykkeisiin. Toisinaan olin yhtä hereillä kuten nyt olen. Usein minä olin jossain näiden kahden tilan väliltä. Parhaiten muistan sen että minä olin hyvin sairas ja minä pystyin tuntemaan kuinka elämä lähti pois minusta, niinkuin joku olisi painellut kytkimiä pois päältä kerta toisensa jälkeen.

Kun minä makasin siinä tehden kuolemaa, minun lämpötilani oli noussut 41.1 asteeseen. Minulla oli niin epämukava olo, että jos joku edes laski kätensä sängylleni, minä kiristelin hampaitani kärsimyksen takia jota se minulle aiheutti. Minun koko kehoni oli täynnä tuskaa, jokainen solu oli aivan lopussa; silti kun minä makasin siellä, minä pystyin vaistoamaan kuinka minun kehoni yritti vieläkin kamppailla selviytyäkseen.

Sillä hetkellä minulla oli elämän muuttava kokemus. Hetkessä fyysinen maailma katosi ja minun sisäinen ihmiseni tuli ulos minun fyysisestä kehostani. Minä en enää ollut sairaalan huoneessa – minä olin astunut sisään hengen maailmaan. Minä tulin välittömästi tietoiseksi kahdesta asiasta: hengellinen maailma on oikea paikka ja siellä ei pysty havaitsemaan aikaa.

Se oli mahtavaa! Minä löysin itseni matkustamasta jonnekkin eikä minulle ollut minkäänlaista kontrollia siitä.

Yhtäkkiä, näytti että lähestyin oviaukkoa joka oli sulkeutumassa. Valtava pimeys alkoi ympäröidä minua ja minä näin että tämä oli erottelun hetki. Sulkeutuvasta tilasta tuli ulos säde puhtainta valkoista valoa jota minä olen koskaan nähnyt. Oviaukko alkoi sulkeutua nopeammin ja nopeammin. Tämän erottamisen tarkoitus valkeni minulle. Minä tiesin että jos tämä ovi sulkeutuisi täysin, minut erotettaisiin ikuisesti tästä valosta.

Minä koin syvää toivottomuutta ja kauhua. Erossa oleminen (Suom huom: Jumalasta) on toivottomuutta! Ikuinen ero on kärsimystä jota ei pysty millään käsittämään. Minä haluan että sinä tiedät että jossakin on olemassa paikka jossa on ikuinen erotus (Suom huom: Helvetti on ikuinen ero Jumalasta ja muista ihmisistä – kadotuksessa ollaan ikuisesti yksin. Vaikka siellä onkin muita ihmisiä, kukaan ei voi keskustella keskenään, vaan kaikki ovat siellä kärsimässä). Minun sallittiin, ei pelkästään nähdä, vaan myös kokea se miltä tuntuu olla tässä ikuisessa erossa. Minä aloin huutaa Jumalan puoleen.

Minulta on kysytty, ”Olitko sinä Kristitty kun tämä tapahtui?” Päivä ennen kuin he olivat tuoneet minut teho-osastolle, vaikka en sitä muista itse, minä olin pyytänyt minun äitini hakemaan papin jonka minä olin tuntenut aikaisemmin. Hän tuli nopeasti minun vierelleni, voiteli minut öljyllä ja rukoili puolestani.

Parannuksenteon prosessi alkoi silloin. Kun minä makasin siinä, loukkaantuneena ja kuoleman sairaana, minä itkin, ”Jumala. Minä olen pahoillani! Ole kiltti ja anna minulle toinen mahdollisuus!”

Monta kertaa minä menin leikkaussalin ovien läpi, tietämättä tulenko minä enää koskaan heräämään, ja tämä tietoisuus aloitti jotain minun sisimmässäni. Minä en tiennyt kuinka rukoilla, mutta minä rukoilin Jumalalta anteeksiantamusta.

Minä seisoin itsensä iankaikkisuuden reunalla ja tämä ovi sulkeutui ja pimeys alkoi ympäröidä minua. Silloin minä tiesin että yhdessä sekunnissä minä voisin tulle erotetuksi ikuisesti kaiken Elämän lähteestä! Minä aloin kirkua samoja asioita joita minä olin rukoillut hereillä ollessani, ”Jumala, minä haluan elää! Minä olen pahoillani! Ole kiltti ja anna minulle toinen mahdollisuus!”

Jumalan armoa ei pysty ymmärtämään! Yhtäkkiä minut otettiin ylös Taivaaseen; mikä kontrasti se olikaan! Ikuinen toivottomuus verrattuna ikuiseen rakkauteen ja lohtuun. Minä tiesin nyt että minä en tulisi koskaan kuolemaan. Minulla oli syvä tietoisuus ikuisesta elämästä – ja olin täysin vakuuttunut siitä että minua lohdutettaisiin aina ja pidettäisiin huolta. Raamattu sanoo, ”… Hänen läsnäolossaan on ilon täyteys...” Jumalan kirkkaus ja voima olivat joka puolella minua, alapuolellani, ympärilläni, sekä mennen minun lävitseni. Sitten Herra alkoi paljastaa minulle tulevia tapahtumia. Minä näin sekunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia jotka kuluivat minun edessäni – kaikki liittyivät toisiinsa. Minä en vain nähnyt yhtä päivää siellä ja toista täällä. Minä näin ajan – en tiedä kuinka Jumala teki tämän, mutta Hänellä on kyky tehdä niin. Minä näin itseni katsomassa ihmisiä joita en koskaan ollut tuntenut, niinkuin olisin tuntenut heidät, se oli niinkuin olisin katsonut jotain televisiosta. Jotkin näistä asioista suurentuivat selvästi minun näyssäni: sitten minä menisin ja tekisin jotakin muuta, toisinaan minä näin itseni tekemässä joitakin tyhmiä asioita joita minun ei tulisi tehdä ja minä halusin huutaa itselleni, ”Älä tee niin!” Mutta minun piti vain katsella, ja sitten kohtaus vaihtuisi joksikin toiseksi.

Herra kertoi minulle että minä tulisin takaisin maan päälle. Hän ei puhunut kielellä niinkuin minä puhun nyt, vaan minulle tuli tieto ja tietoisuus siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Yhtäkkiä, ikäänkuin jollakin olisi ollut naru käsissään ja hän olisi vetänyt minua perässään kuin leijaa, minä aloin matkustaa takaisin elämään josta minä olin tullut. Kun minä asetuin minun fyysiseen kehooni, minä pystyin tuntemaan kuinka minun henkeni painui minun lihani läpi. Voitko kuvitella mielessäsi tuulen puhaltamassa puussa olevien lehtien lävitse? Tällä tavalla kuvailisin sitä kun koin minun henkeni yhdistyvän minun lihaani. Yhtäkkiä minä pystyin taas näkemään minun fyysisillä silmilläni ja kuulemaan minun fyysisillä korvillani.

Kun minä palasin normaaliin tajunnan tilaan, minä huomasin että minä puhuin kauniilla kielellä ja minä ihmettelin mitä oikein oli tapahtumassa. Heti kun minulla oli tämä ajatus, tuo kieli loppui ja minusta tuli tietoinen siitä että minä olin elossa. Minun kuumeeni oli laskenut ja minä nukahdin luonnolliseen uneen ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Kun minä heräsin useita tunteja myöhemmin, minä olin jäänyt tuskallisesti kiinni lakanoihin veren ja hien takia, mutta minä olin silti levollinen siinä, rauhan meressä! Ensimmäistä kertaa elämässäni minä tiesin mitä todellinen rauha on.

Lääkäreillä ei ollut mitään hajuakaan minun kokemuksestani ja niin he odottivat edelleen että kuolisin – mutta minä en kuollut! Minä olin vieläkin hyvin sairas ja heidän ymmärryksensä mukaan, minun olisi pitänyt kuolla. Mutta kun päivät menivät eteenpäin, minun olotilani jatkoi kohentumistaan. Koska minun jalkojeni hermot olivat vielä kuolleita, lääkärit sanoivat peräänantamattomasti että minä en tulisi enää koskaan kävelemään.

Seuraava vuosi kului melkein yhtäjaksoisesti sairaalassa. Sitä seurasi vielä neljä vuotta sisällä ja ulkona sairaaloissa. Se oli hyvin pitkä matka. Minä olin ollut tuona aikana noin 75-100 leikkauksessa sekä käynyt lävitse jotakin hyvin outoja asioita, kunnes minä opin että minulla on oikeus kieltäytyä niistä. Jotkin plastiikka kirurgit tekivät kokeellisia toimenpiteitä minulle. Ihmiset tekivät kuitenkin parhaansa jonka he pystyivät, pitääkseen minusta huolta.

Minä en ymmärtänyt sitä mitä minulle oli tapahtunut hengellisesti. Minä olin pelastetu, uudestisyntynyt ja täyttynyt Hengellä, silti minä olin tietämätön siitä, mitä nämä asiat oikein tarkoittivat. Minun aikaisemmassani kokemuksessani tai ymmärryksessäni ei ollut mikään mikä auttoi minua ymmärtämään mitä minulle oli tapahtumassa hengellisesti.

Minä aloin parantua aluksi hitaasti. Yksi jalka alkoi palautua käyttökelpoiseksi; toinen taas ei reagoinut mihinkään. Hermo joka meni jalkani edestä oli kuollut; se ei vastannut testeissä kun sille annettiin sähköisiä impulsseja. Jalkani lihas oli täysin veltto ja jalkateräni roikkui – minä en pystynyt liikuttamaan sitä. He laittoivat minulle tukikehikon jalkaan, odottaen että minun olotilani jäisi pysyväksi.

Vuoden jälkeen, tämä jalka parantui hetkessä – se oli uskomatonta! Minä olin alkanut puhua minun jaloilleni joka päivä sanoen, ”Nyt mennään!” ja vaikka oikea jalkani oli tottelevainen, vasen jalka oli jatkuvasti kapinallinen. Se ei koskaan alistunut minun käskyjeni alle. Sitten yhtenä päivänä kun minä tein näin, minun vasen jalka liikahti ja minä pystyin kävelemään – tämä oli melkoinen kokemus! Minä otin pois kehikon jalastani ja heitin sen pois, enkä enää koskaan koskenut siihen.

Minulla on ollut monia ihmeellisiä parantumisia. Noin viisi vuotta onnettomuuden jälkeen, näkö palautui minun sokeaan silmääni. Vaikka siihen liittyikin leikkaustoimenpide, lääkärit eivät silti pystyneet selittämään sitä. He olivat vakuuttuneita siitä että se ei tulisi onnistumaan. Osa lääkäreistä kieltäytyi leikkauksesta, koska he ajattelivat että siinä menisi hukkaan sarveiskalvo, jota joku toinen saattaisi tarvita. Koska jatkoin leikkauksen vaatimista sain näköni takasin!

Minun ruokatorveni oli tuhoutunut – ruoka ei voinut mennä minun vatsaani, joten muiden asioiden lisäksi, minä olin kuolemassa ravinnonpuutteeseen. Joten kumiletku laitettiin minun vatsaani ja minulle syötettiin sitä kautta sekoitettua ruokaa. Tämän tilanteen korjaamiseksi, aloitettiin toimenpide joka venytti minun ruokatorveani.

Tänään minä nautin elämästä! Minä leikin minun lasteni kanssa, juoksen, laskettelen ja ratsastan hevosella. Tämä on ihmeellistä kun ajattelee että minun ei koskaan enää ajateltu kävelevän. On mahtavaa että minulla on nyt tälläinen elämäntyyli, kun niin paljon oli viety pois minulta.

Minun palovammojeni takia minä olen nyt melko hassun näköinen kaveri, mutta Jumalan armosta minä en kiinnitä siihen paljon huomiota. Tämä on ihmeellistä ihmiselle joka on ollut niin turhamainen aikaisemmin.

Haluaisin vielä mainita että meillä Kristityillä on luonnollinen taipumus toimia meidän omassa voimassamme. Minä tiedän minkälaista se on – niin minäkin elin ennen kun jouduin onnettomuuteen. Mutta nyt minä tiedän minkälainen on olla heikko, täysin lopussa omien voimien suhteen, sekä kykenemätön auttamaan itseäni. Tästä maailmasta ei löytynyt apua minulle. Ei ollut yhtään lääkäriä joka olisi pystynyt korjaamaan minut. Myöskään minun rakkaani eivät pystyneet tekemään mitään puolestani. Kuitenkin, minulla oli omaisia jotka eivät olleet koskaan tavanneet minua, jotka johdettiin yliluonnollisesti rukoilemaan minun puolestani. Jumalan voima vuodatettiin heidän rukoilevien sydämiensä kautta. Jumalan voimasta kuolema voitettiin!

Minä en suosittelisi minun kokemustani kenellekkään, silti se opetti minulle kuinka tärkeää on elää Jumalan voimassa. Meidän kaikkien täytyy tehdä tietoisia päätöksiä että me lopetamme meidän omiin kykyihimme luottamisen ja elämme Jumalan voimasta.