Lauri Hallikaisen todistus
Sana-lehti, 21.6.1995
Teksti: Olli Karhi
Räjähdysonnettomuuden uhri Lauri Hallikainen:
Kävin kuoleman rajan takana ja minulle oli valtava pettymys, kun jouduin tulemaan takaisin.
Moni pelkää kuolemaa, kirkkaan valon ja lämmön ympäröimänä minä pelkäsin henkiin jäämistä, sotaharjoituksissa loukkaantunut Lauri Hallikainen sanoo.
Kovista kokemuksitaan huolimatta Hallikaisella on huumori herkässä. Hän on hyväntuulinen pohdiskelija, joka asettelee sanansa tarkasti. Vuonna 1982 Lauri oli yhdeksäntoista vuotias ja suorittamassa asevelvollisuuttaan. Rovajärven sotaharjoituksissa hän oli raskaan kranaatinheittimen lataaja, kun sattui inhimillinen erehdys.
”Yhtäkkiä näin kirkkaan välähdyksen ja kuulin terävän rysähdystä muistuttavan äänen. Sen jälkeen näin elämäni kuin filminauhalta pikakelauksena. Sitten jokin suunnattoman paha voima alkoi vetää minua puoleensa. Samalla tunsin etten ollut omassa ruumiissani, vaan sen ulkopuolella. Hätäännyin hirveästi ja minut valtasi pakokauhu ja pelko siitä, mihin olen menossa.
Muistin vanhempieni neuvon: Hädän hetkellä huuda avuksesi Jeesusta. Tartuin tähän toivoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Heti kun olin sanonut Jeesuksen nimen, minut ympäröi valtava kirkkaus ja rauhallinen, hyvä olo. Sitä tunnetta ei pysty mitenkään kuvailemaan. Mitään vastaavaa en ole kokenut koko maallisen elämäni aikana.”
Kirkas hahmo odotti rajan takana
”Kun paha oli päästänyt otteensa minusta, näin vasemmalla hyvin kirkkaan hahmon. Hahmo sädehti ja valaisi niin kirkkaana, etten erottanut yksityiskohtia. Mitenkä kuvaisin sitä valoa, Lauri miettii ja on hetken hiljaa. Vaikka se oli valtavan kirkas, se ei häikäissyt eikä jättänyt varjoja. Sen lisäksi se oli lämmin ja minusta tuntui aivan kuin kokemani hyvä olisi tulvinut tästä kirkkauden lähteestä. Hahmon oikealla puolella näin suuret, kallioon hakatut kirjaimet ”Jeesus”. Tekstin alapuolella huomasin kaksi hahmoa, jotka tunnistin neljän vuoden ikäisenä kuolleeksi Eero-veljekseni ja kaksikymmentä vuotiaana menehtyneeksi Elli-sisarekseni. Heillä ei ollut fyysistä olemusta, vaan paljon kauniimpi ylösnousemusruumis. He olivat aivan kuin enkelihahmoja ja heistä loisti täydellinen onni. Näin heti että heidän oli hyvä olla.
Pian tämän jälkeen minut palautettiin takaisin tähän maailmaan. Tulin osittain tajuihini ja jotenkin kaukaisesti ymmärsin, että olin joutunut vakavaan onnettomuuteen. Käteni olivat puutuneet enkä pystynyt liikuttamaan niitä. Joka puolella oli pimeää, vaikka tiesin että silmäni olivat auki. Kuulin ja tunsin, että minua yritätetään auttaa, mutta siitä huolimatta hätäännyin. Halusin takaisin siihen hyvään, josta minut oli palautettu. En pelännyt kuolemaa, vaan pelkäsin hnkiin jäämistä.”
Harva ihminen saa nähdä taivaan
Lauri ei tiedä, kuinka paljon aikaa kului ennen kuin hänet saatiin siirretyksi Rovajärven maastosta Rovaniemen keskussairaalaan. Joka tapauksessa tuskat olivat tuona aikana niin kovat, että niiden muisteleminenkin näyttää tekevän kipeää.
”Jossain vaiheessa sain kipulääkettä ja ambulanssissa vajosin tajuttomuuteen. Sairaalassa minulle tehtiin neljätoista tuntia kestänyt leikkaus. Paljon ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Kasvojeni ja käsieni lähellä räjähtänyt kranaatti oli vienyt näköni ja melkein kaikki sormeni.”
Lauri oli sairaalassa yhteen menoon puoli vuotta. Sen jälkeen hän oli hoidettavana lyhyempiä jaksoja niin, että onnettomuuden aiheuttamaa sairaalassaoloa kertyi kaikkiaan kaksi vuotta. Sinä aikana hänelle tehtiin kaksikymmentäkaksi leikkausta.
”Tiedän että maallisen mittarin mukaan minun pitäisi olla hyvin katkera ja vihainen, mutta en ole. En myöskään syytä ketään. Onnettomuus johtui inhimillisestä erehdyksestä, ei ampuja tahalleen laukaissut karanaattia sillä hetkellä, kun olin lataamassa uutta. Olen onnellinen että olen saanut elää näin rikkaan elämän, vain harva ihminen saa elämänsä aikana kokea taivaan kirkkauden. Sen rinnalla sokeus ja vammaisuus eivät ole suuria murheita. Se, mitä minulle näytettiin, on jo kolmentoista vuoden ajan ollut minulle valtava voimanlähde. Kokemus rajan takana käymisestä ja Kristuksen kohtaaminen siellä ovat kaiken yläpuolella.
Olen kiitollinen vanhemmilleni kristillisestä kasvatuksesta ja niistä neuvoista, joita olen lapsena saanut. Arvokkain perintö, jonka vanhemmat voivat lapsilleen antaa, on opettaa heidät turvautumaan Jumalaan ja tuntemaan Jeesus, johon voi turvautua, olivatpa murheet pieniä tai suuria. Ilman vanhempieni neuvoja en olisi osannut huutaa hädässäni avuksi Herraani.
Se mitä koin ja näin heti onnettomuuden jälkeen ei ole mitään mielikuvituksen tuotetta. Tiedän varmasti, että olen saanut tuntea esimakua taivaan ihanuudesta, Lauri Hallikainen sanoo.”
Tässä on vielä Lauri Hallikaisen haastattelu sana.fi arkistosta, jossa hän kertoo samasta kokemuksesta.
Teksti: Kristiina Miettinen
On tultava pieneksi voidakseen kokea suuria
Lauri Hallikainen menetti onnettomuudessa näkönsä, mutta aistii maailmaa herkästi. Hänelle järvenselkä laulaa jäätyessään ja mustarastaan huilussa soi Jumalan rakkauden ääni.
Helmi-maaliskuussa alkavat pöllöretket.
– Eilenkin oli aivan mahtavaa. Tähtitaivas ja kuutamo. Pakkasen kiristyessä puut napsahtelivat. Kaukaa kuului pöllöjen huhuilu, kun ne olivat lähdössä liikkeelle.
– Koko kevät on iloa ja riemua, kun linnut saapuvat lajeittain.
Kuopiolainen Lauri Hallikainen, 43, tuottaa työkseen luontoäänitteitä, enimmäkseen linnunlaulua pienen levymerkkinsä Kultasoinnun kautta. Miehen kertoessa luontoretkistään on vaikea muistaa, että hän on sokea.
Lauri Hallikainen oli 19-vuotias, kun ampumaleirillä loppusotaharjoituksissa Lapin Rovajärvellä tapahtui onnettomuus.
Oli elokuun 18. päivä 1982. Jääkärit olivat Pikkupahavaaralla, jossa harjoiteltiin raskaiden kranaatinheittimien toimintaa yhdessä tykistön kanssa.
Neljä kranaatinheitintä pystytettiin rinnakkain. Tuli käsky ladata seitsemän kranaattia peräkkäin. Ammuttaisiin yksi yhteislaukaus ja sen jälkeen nopeasti peräkkäin muut.
Hallikainen oli yksi lataajista. Ensimmäinen 12 kilon kranaatti liukui sihahtaen putkeen. Hallikainen kääntyi poispäin ja kyyristyi. Kuului käsky: lataa. Ampujat vetivät laukaisunarusta. Jyrähtäen kranaatit sinkosivat kohti seitsemän kilometrin päähän pystytettyä maalia.
Hallikainen alkoi nostaa seuraavaa kranaattia putken suulle. Hän ei tiennyt, että ampuja olikin jättänyt ensimmäisen ampumatta. Sitten tämä veti narusta.
– Kuului terävä räjähdys. Välähdyksenomaisesti tajusin, että nyt kävi huonosti.
Yli kaksikymmentä leikkausta
Kypärä pelasti Lauri Hallikaisen hengen ja kuulosuojaimet sekä korvatulpat hänen kuulonsa. Kädet silpoutuivat ja näkö meni.
– Toinen silmä on proteesi ja toinen oma. Siinä on tallella pieni valon aistimus.
Kädet on 17 leikkauksella rakennettu uudelleen sormien jäänteistä. Peukalot on tehty varpaista. Silmiä ja käsiä on leikattu seitsemän kertaa.
Aluksi lääkärit eivät uskoneet potilaan edes jäävän henkiin. Pari vuorokautta hän häilyi elämän ja kuoleman rajalla.
Rovaniemen sairaalasta Hallikainen siirrettiin Helsinkiin. Invalidisäätiön sairaalassa haavakuumeisen potilaan käsistä poistettiin tuhoutunutta, mätänevää kudosta. Tuskat olivat sietämättömät.
Alkukuukausina Lauri vain makasi pimeydessä ja toivoi kuolemaa. Hän ei kyennyt kuvittelemaan itselleen tulevaisuutta.
Eräs uskovainen, vanhempi nainen kävi osastolla katsomassa potilasta.
”Lauri, sinun on kuljettava sitä kohti, minkä olet menettänyt ja mikä tekee eniten kipeää. Silloin saat jotain sellaista, jonka varassa voit kulkea eteenpäin”, hän sanoi,
Sanat jäivät mieleen. Lauri alkoi työläästi rakentaa itselleen uutta elämää.
Matka rajan taakse
Kaikki onnettomuuteen liittyvä ei ole tässä. Räjähdyksen jälkeisen lyhyen tajuttomuuden aikana Lauri Hallikainen koki jotain ihmeellistä. Hän sai käydä kuoleman rajan toisella puolen.
– Näitä rajakokemuksia on varmasti enemmän kuin tiedetään. Niistä ei vain puhuta. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki kokemukset eivät ole miellyttäviä.
Lauri Hallikainen on lapsesta asti uskonut Jumalaan. Nykyisin hän on entistä vakuuttuneempi siitä, että se mitä Raamattu kertoo kuolemanjälkeisestä elämästä on totta.
– Heti räjähdyksen jälkeen tajusin, etten ollut enää ruumiissani. Näin pikakelauksella oman elämäni. Sen jälkeen joku paha, musta, ahdistava tarttui minuun ja alkoi kuljettaa pimeyteen, joka oli pimeämpää kuin pimeys. Hätäännyin hirveästi.
– Siinä paniikin keskellä muistin isäni opettamat sanat: ’Hädän hetkenä huuda Herraa avuksi.’ Huusin viimeisillä voimillani: Jeesus!
– Silloin paha irrotti otteensa. Minut ympäröi kirkkaus ja rauha.
– Edessäni avautui kaunis, ääretön maisema. Vasemmalla puolella edessä näin valtavan hahmon, josta säteili ihmeellistä valkeutta. Varjoa ei ollut missään.
– Hahmon oikealla puolella oli mahtava kallio, johon oli hakattu korkein kirjaimin: JEESUS. Se oli Kristus-kallio.
– Kallion alapuolella näin kaksi hahmoa: nelivuotiaana kuolleen Eero-veljeni ja Elli-siskon, joka oli kuollut 20-vuotiaana. He olivat vastaanottomassa minua. Onnellisuus loisti heistä. Muistan heidän kasvonsa täällä maan päällä, mutta siellä heidän kasvonsa olivat ihmeelliset.
– On mahdotonta kuvailla sitä onnea, mitä tunsin. Autuus. Makeampi kuin hunaja. Sellainen on Kristuksen läsnäolo. Emme voi kuvitella, miten hyvä heillä on, jotka ovat Vapahtajan luona.
– Sitten minut palautettiin takaisin maan päälle. Tunsin, että olen taas lihaa ja verta, hengitän. Haistoin ruudin käryn. Suussa oli veren maku. Yritin avata silmät, mutta oli vain pimeyttä. Kädet olivat merkilliset turrat. Tajusin että minua yritettiin auttaa, mutta tunsin hirveää hätää. En olisi halunnut palata.
– Tiesin että rynnäkkökiväärini oli lähellä ja ladattu. Yritin tavoittaa sitä. Sillä kauhealla hetkellä kuulin sydämelläni aivan ihmeellisen, lempeän miesäänen: ’Lauri, ole rauhassa. Sinulle ei tapahdu mitään.’
– Olen tullut siihen tulokseen, että se oli enkeli, joka yritti estää minua tarttumasta rynnäkkökivääriin – vaikka vammautunein käsin en olisi kyennytkään siihen.
– Katastrofin keskellä sain ihmeellisen levon ja rauhan.
Risti on toivon merkki
Lauri Hallikainen sanoo pitävänsä itseään etuoikeutettuna, kun on nähnyt sellaista mitä sallitaan vain harvoille.
– Mikään ei ole pystynyt pimentämään minulta näitä kirkkauden kokemuksia.
Elämän hauraus ja kuoleman todellisuus iskeytyivät onnettomuudessa kerralla tajuntaan.
– Jokaisen meistä on kuoltava. Äkkiä voi tulla tilanne, että aikaa on vain muutama tunti tai muutama vuorokausi.
– Jos ihmiselle ei ole iankaikkisen elämän toivoa, hänen on hyvin vaikea lähestyä ajatusta oman kuolemansa hetkestä. Sen sijaan uskova vanhus tai pitkään sairastanut uskova ihminen voi odottaa rajan yli siirtymää riemulla. Vapahtaja on saanut hänessä niin suuren tilan, että se näkyy kaikessa rauhana ja ilona.
– Pääsiäinen kertoo siitä, miten kuoleman valta kaikkineen on voitettu. Kristuksen risti on maailmankaikkeuden valtavin toivon merkki. Jokainen, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi, pelastuu.
– Tämä on niin suurta, että ihminen voi vain kiittää ja ylistää.
Äänitysretkiä ympäri vuoden
Onnettomuuden jälkeen alkoi kuntoutus ja sopeutumisvalmennus.
– Valmistuin merkantiksi näkövammaisten ammattikorkeakoulusta 1986. Sen jälkeen suoritin merkonomin tutkinnon Kuopion kauppaopistossa. Vuonna 1998 kypsyi ajatus Kultasoinnun perustamisesta
Lauri Hallikainen asuu vaimonsa kanssa tornitalossa Puijon kupeessa. Kerrosta kotia alempana sijaitsee vuosi sitten valmistunut studio. Yhden miehen yritykseltä on ilmestynyt jo 12 luontoäänitettä, joita on myyty yli 30 000 kappaletta.
Hallikainen ei käytä päällekkäisäänitystä tai muita teknisiä kikkoja, äänimaiseman pitää olla autenttinen. Kolmekin nauhuria saattaa pyöriä yhtä aikaa eri puolilla maastoa.
Keväisin ja alkukesästä Hallikainen viettää monet aamu- ja iltayöt lintuja kuunnellen. Yleensä hän liikkuu lintuharrastajien seurassa, mutta tutuissa paikoissa hän käy yksinkin. On vain sovittava kyydit.
Hallikaisen äänitysmatkat ulottuvat koko Suomeen Lappia ja saaristomerta myöten. Kaukaisimmat reissut hän on tehnyt Baltiaan ja Israeliin. Tulossa on Israelin luonnonääniä sisältävä cd-levy.
Talven tulokaan ei pysäytä äänitystöitä Suomessa.
– Syystalvella olen yrittänyt tavoittaa järvien laulua, kun isot selät jäätyvät.
Kiinteä suhde luontoon syntyi jo lapsuudessa Pohjois-Savossa.
– Pikkupoikana, kun tilallamme puitiin viljaa vanhanaikaisella puimakoneella, äiti teki pellon laitaan kahden koivun väliin vipusen, jossa minä sain olla. Muistan ne tuoksut ja maiseman, samoin sen, kun talvella katselin valtavaa tähtitaivasta.
– Löydän luonnosta heijastumia Jumalan kirkkaudesta. Lintujen laulussa kuulen Jumalan meitä kohtaan osoittaman armon ja rakkauden
– Luonnon seuraaminen opettaa samanlaista herkkyyttä ja virittyneisyyttä, jota tarvitaan hengellisessä elämässä. On tultava pieneksi voidakseen kokea suuria asioita.
– Miten minä olisin tällaista oppinutkaan, jos en olisi jostain joutunut luopumaan. Siunaukseen liittyy aina kärsimys.
– Jos kokee menetyksen, tilalle tulee jotain uutta. Se voi olla parempaa kuin entinen. Miten se kenenkin kohdalla sallitaan ja johdatetaan. On tärkeää kulkea rukouksen hengessä.