Ateistin professorin elämänmuutos

Howard Storm

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1985, Howard Storm, 38-vuotias taiteiden alan Professori Pohjois Kentuckyn yliopistosta oli lomamatkalla pariisissa, Ranskassa kun hän kuoli mahalaukun puhkeamisen seurauksena. Hänellä oli rajatilakokemus joka muutti hänen elämänsä pysyvästä. Tänään hän elää kertoakseen muille tarinansa.

Lomalta Sairaalaan

Minä olin 38-vuotias taiteiden alan professori. Minä olin lähtenyt vaimoni ja oppilasryhmän kanssa kolmen viikon matkalle Pariisiin. Tämä mistä tulen kertomaan, tapahtui matkan toiseksi viimeisenä päivänä. Sinä aamuna Klo 12 minulla oli mahalaukun perforaatio. Kun tämä tapahtui, kipu oli kovinta mitä olin ikinä kokenut elämäni aikana ja minä putosin sen seurauksena maahan. Minä vääntelehdin, potkin, vaikeroin, kiljuin ja huusin lattialla. Vaimoni soitti hotellin aulaan ja he soittivat sieltä hätänumeroon ja tilasivat lääkärin paikalle. Lääkäri saapui paikalle ja tilasi minulle ambulanssin, sillä hän tiesi mikä minussa oli vialla. Minut vietiin noin 13km päähän julkiseen sairaalaan. Sairaalassa minä jouduin teho-osastolle jossa kaksi muuta lääkäriä tutki minut. Sitten minut vietiin muutaman korttelin päässä olevaan sairaalaan leikattavaksi. Minä makasin siellä kahdeksan tuntia ilman lääkitystä tai tutkimuksia, odottamassa, sillä siellä ei ollut lääkäriä joka olisi voinut leikata minut. Minusta ei pidetty millään tavalla huolta enkä saanut lääkitystä, minä vain odotin kirurgin saapuvan suorittamaan minulle operaation, joka oli kriittinen.

Kuolemantuomio

Puoli yhdeksän aikaan illalla, hoitaja saapui ja sanoi minulle olevansa hyvin pahoillaan, sillä he eivät pystyneet järjestämään minulle kirurgia ennen seuraavaa päivää. Kun hän sanoi sen minulle, se oli kauheaa, minä tiesin kuolevani. Ainut asia joka piti minut hengissä, oli se etten halunnut kuolla. Minä pelkäsin kuolemaa. Minä olin ateisti ja ei-uskovainen, henkilö joka eli elävästä saatavalle mielihyvälle. Kivun jälkeen kuoleminen oli pahin asia mitä ihmiselle voisi tapahtua. Se olisi elämän loppu, jonka jälkeen ei olisi mitään muuta. Sen jälkeen kun hoitaja oli sanonut minulle tämän, ajatus siitä että olemassaoloni jatkuisi toisen minuutin tai tunnin tässä tuskassa, ei ollut enää sen arvoista. Minä olin roikkunut kiinni siinä toivossa että he tulisivat kertomaan minulle että he saisivat lääkärin suorittamaan leikkauksen minulle ja korjaamaan sisälläni olevan ongelman. Kun he sanoivat minulle, että he eivät voineet löytää sellaista, minä sanoin vaimolleni, ”Meidän on aika sanoa hyvästit toisillemme sillä minä tulen kuolemaan”. Hän tuli minun luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni, hän kertoi minulle kuinka paljon hän rakasti minua ja minä kerroin hänelle kuinka paljon minä rakastin häntä, ja tämä sai minut hyvin surulliseksi. Me sanoimme jäähyväiset toisillemme, sekä asioita, joita sanotaan ihmiselle kun olet ollut hänen kanssaan naimisissa yli kaksikymmentäviisi vuotta. Kaikenlaisia asioita, joista en voi puhua sillä muuten alan itkemään. Vaimoni istui lopulta alas, sillä hän tiesi että se olisi ohi. Minä tiesin sen myös. Minun oli niin vaikeaa katsella häntä itkemässä, että minä suljin silmäni päästääkseni irti kaikesta ja minä menin tajuttomaksi.

Matka Tuntemattomaan

Minä olin tajuttomana hyvin lyhyen aikaa, todennäköisesti pari minuuttia. Sitten minä tulin taas tajuihini ja kun minä avasin silmäni katsellakseni, minä olin seisomassa sänkyni vierellä. Minä tiesin tarkalleen missä minä olin ja mikä tilanne oli. Minun mielessäni ei ollut minkäänlaista sekaannusta. Minä tunsin itseni elävämmäksi ja todellisemmaksi kuin koskaan ennen. Ihmiset kysyvät minulta, ”olitko aave?”, minä olin vastakohta siitä. Olin todella elossa. Kun katselin huonetta, minä huomasin että sängyllä oli joku, jonka päälle oli vedetty lakana. Hänen kasvonsa oli käännetty poispäin minusta, ja kun menin sängyn luokse katsoakseni kuka siinä oli, hän näytti minulta. Mutta se ei ollut mahdollista sillä minä olin siinä ja tunsin oloni hyväksi, enemmän kuin hyväksi. Minä olin siinä ja yritin puhua vaimolleni ja hän ei pystynyt nähdä tai kuulla minua. Minä luulin, että hän vain ei huomioinut minua, ja tulin hyvin vihaiseksi siitä että hän ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minä huudan ja kiljun hänelle, ”Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi sängyllä oli ruumis joka näyttää aivan minulta ja kuinka se joutui siihen?”. Minulle tuli epäilys siitä, että sängyssä ollut ruumis olin minä mutta minä en halunnut ajatella sitä, koska se oli liian pelottavaa. Minusta tuli hyvin kiihtynyt ja hermostunut. ”Tämä kaikki on niin outoa, tätä ei voi tapahtua, tämä on mahdotonta.” Kaikki oli hyvin todellista.

Minä kuulin kuinka ihmiset kutsuivat minun nimeäni huoneeni ulkopuolelta sanoen pehmeällä ja lempeällä äänellä, ”Howard, sinun täytyy tulla nyt meidän kanssamme, tule nopeasti. Tule tänne.”

Minä avasin huoneen oven ja sen ulkopuolella oli käytävä, jossa oli ihmisiä. Käytävä oli harmaa, se ei ollut valoisa tai pimeä, vaan harmaa. Siellä oli miehiä ja naisia ja heidän päällään olleet vaatteet näyttivät mahdollisilta sairaalan työasuilta. Minä kysyin heiltä, ”Oletteko te lääkärin lähettämiä viedäksenne minut leikkaukseen?” Minä kerroin heille, että olen hyvin sairas ja jos minä en pääse leikkaukseen, jonka piti olla jo kahdeksan tuntia sitten, minä tulisin kuolemaan. Kerroin heille kaikki nämä asiat ja he sanoivat minulle, ”Me tiedämme tämän, me ymmärrämme". Sinun pitää tulla meidän kanssamme. Tule kanssamme Howard. Howard tule nopeasti, me olemme odottaneet sinua.” Minä lähdin huoneesta joka oli hyvin kirkas ja menin käytävään joka oli hämärä ja utuinen. Minä seurasin näitä ihmisiä ja meidän matkamme oli hyvin pitkä. Siellä ei ollut aikaa ja aina kun viittaan aikaan, se on vain illuusio sillä siellä ei ollut aikaa. Jos minun pitäisi verrata tätä matkaa johonkin se olisi niinkuin olisin kävellyt Nashvillestä Louisvilleen (Suom huom n.280km). Kun hävelin näiden ihmisten kanssa he pitivät minut liikkeellä ja koko ajan tuli hämärämpää ja hämärämpää. Heistä alkoi tulla avoimesti vihamielisiä minua kohtaan. Ensin he olivat siirappisen imeliä saadakseen minut lähtemään heidän mukaansa ja sitten kun minä olin lähtenyt heidän mukaansa heistä tuli töykeitä minua kohtaan käskien minua kiirehtimään, lopettamasta kyselemisen sekä jatkamaan matkaa ja pitämään suuni kiinni. Tämä kävi vain uhkaavammaksi. Me menimme täydelliseen pimeyteen ja minä olin todella kauhuissani. Nämä ihmiset olivat hyvin vihamielisiä minua kohtaan ja minä en tiennyt ollenkaan missä minä olin. Minä sanoin heille, ”Minä en kulje teidän kanssanne yhtään edemmäs”, he sanoivat, ”Sinä olet melkein perillä. Me aloimme tapella. Minä yritin päästä pois heistä ja he yrittivät vetää ja töniä minua. Nyt heitä oli paljon paikalla, kun alunperin heitä oli ollut vain kourallinen. Nyt kun olin pimeydessä, heitä oli satoja tai tuhansia ja he leikittelivät kanssani. He olisivat voineet tuhota minut jos he olisivat halunneet tehdä niin, mutta he eivät halunneet sitä. Se mitä he halusivat tehdä minulle , oli aiheuttaa minulle kipua, sillä he saivat iloa ja mielihyvää minun kokemastani kivusta. Se mitä he tekivät aluksi on jotain hyvin vaikeaa minulle ja minä en halua puhua kovin paljon siitä. Kerron tästä ainoastaan vähän, sillä siitä tulee liian rumaa. Mutta ymmärrä se, että he repivät minua ja purivat minua. He raapivat minua kynsillään ja purivat minua. Minä yritin puolustaa itseäni ja pitää heidät loitolla sekä päästä pakoon. Mutta se oli ikäänkuin olisin ollut mehiläispesässä, sillä he olivat jokapuollella kimpussani. Lopulta minä vain makasin maassa revittynä ja kivussa joka puolelta, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vielä vaikeampaa, kuin fyysisen kivun kestäminen oli sen kestäminen emotionaalisesti mitä minulle oli juuri tapahtunut. Silkka alentaminen jonka minä olin juuni kokenut. Minusta ei kertaakaan tuntunut siltä, että se olisi ollut ansaitsematonta tai väärää.

Ääni Kehoitti Rukoilemaan

Minä kuulin oman ääneni. Se oli minun ääneni, ei Jumalan tai kenenkään muunkaan ääni. Minä kuulin sen puhuvan, minä en sanonut sitä. En tiedä oliko se omantuntoni vai minkä ääni. Ääni sanoi, ”Rukoile Jumalaa”. Minä ajattelin itsekseni etten minä usko Jumalaan. ”Rukoile Jumalaa” ja minä ajattelen, jos rukoilisin en tietäisi enää miten rukoilla. Tuohon aikaan en ollut rukoillut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Minä yritin muistella rukouksia, joita lausuimme kun minä olin lapsi ja olin pyhäkoulussa. Minä yritin muistella tätä, sillä minulle rukous oli jonkin lainaamista, jonka olimme oppineet. Minä rukoilin, ”Herra on minun Paimeneni. Anna meille meidän joka päiväinen leipämme. Minun maani.. Ei ei.. tämä ei ole rukous, katsotaanpas, ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, 87-vuotta sitten esi-isämme...” Minä sekoitin kaiken keskenään enkä pystynyt muistamaan kuinka rukoilla. Joka kerta kun mainitsin Jumalan, nämä ihmiset jotka hyökkäsivät kimppuuni ja pahoinpitelivät minut, olivat niinkuin heidän päälleen olisi heitetty kiehuvaa vettä. He rääkyivät, kirkuivat, huusivat ja kirosivat pahemmin kuin mitään, mitä olin kuullut maan päällä. Toinen asia, minkä minä huomasin oli se, että he eivät kestäneet olla lähelläni kun minä puhuin Jumalasta. Se oli niin kivuliasta heille että he perääntyivät perääntymistään taaemmas. Minä ikäänkuin työnsin heidät pois puhumalla Jumalasta. Joten minä yritin muistaa rukouksia. Sekoitin kaiken mielessäni ja olin seonnut maaten siellä, kunnes lopulta huomasin, että he olivat lähteneet ja minä olin yksin. Minä olin siellä yksin ikuisuuden. Mitä tarkoitan tällä, oli se että en pystynyt havaitsemaan aikaa mutta minä mietin minun elämääni ja asioita joita olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Minä ajattelin tilannettani ja lopputulos mihin päädyin, oli se, että minä olin elänyt koko aikuiselämäni itsekkäästi ja ainut jumala minun elämässäni olin minä itse. Minä ymmärsin, että minun elämässäni oli jotakin pahasti vialla ja että minun kimppuuni hyökänneet ihmiset olivat samanlaisia kuin minä itse. Ne eivät olleet hirviöitä tai demoneja. He olivat ihmisiä, jotka olivat missanneet asian, jonka takia he olivat syntyneet ja eläneet. He olivat eläneet itsekkyydessä ja julmuudessa ja nyt me olimme maailmassa, missä ei ollut mitään muuta. Ei ollut mitään muuta kuin itsekkyyttä ja julmuutta, ja heidät oli tuomittu aiheuttamaan sitä toisilleen ja itselleen. Varmaan ikuisesti, en tiedä? Nyt minä olin osa sitä ja vaikka en halunnut olla siellä, se oli oikea paikka minulle. Minä tunsin, että tämä oli se mitä minä ansaitsin. Tämä on se miten elin. Et voi kuvitella, kuinka tuskallista tämä oli emotionaalisesti minulle.

Jeesus Rakastaa Minua

Minä makaan siellä pitkän aikaa ajatellen kohtaloani ja minun mieleeni nousee kuva itsestäni lapsena istumasta pyhäkoulussa ja laulamassa, ”Jeesus rakastaa minua”. Minä kuulin sen mielessäni, ”Jeesus rakastaa minua la la laa, Jeesus rakastaa minua la la laa” Kun minä muistin itseni laulamassa tätä laulua minä pystyin näkemään itseni laulamassa sitä. Mutta mikä oli vielä tärkeämpää oli se, että minä pystyin muistamaan ajan, jolloin olin pieni ja viaton, jolloin uskoin johonkin hyvään. Aika jolloin uskoin johonkin muuhun kuin itseeni. Minä uskoin henkilöön, joka oli kaikkivaltias ja hyvä ja joka todella välitti minusta. Minä tiesin että minä halusin tämän takaisin, tämän jonka minä olin menettänyt.

Minä en tuntenut Jeesusta mutta minä halusin tuntea Hänet. Minä en tuntenut Hänen rakkauttaan mutta minä halusin tuntea Hänen rakkautensa. Minä en tiennyt oliko Hän todellinen mutta minä halusin Hänen olevan todellinen. Minä muistin että lapsena olin uskonut tälläisen olevan totta ja nyt minä halusin sen olevan totta, joten minä kutsuin häntä sanoen, ”Jeesus ole kiltti ja pelasta minut” ja hän tuli paikalle. Ensin oli vain pieni valotäplä pimeydessä joka hyvin nopeasti kasvoi kirkkaaksi. Valosta tuli niin kirkas, että jos se olisi tapahtunut minulle luonnollisessa maailmassa se olisi kuluttanut minut, se olisi pelästyttänyt minut tuhkaksi. Mutta se ei ollut vaarallinen tai kuuma tuolla paikassa, missä olin. Valo tuli alas minun luokseni. Jeesus oli tämän valon sisällä ja hän kurottautui minua kohti ja alkoi hellästi nostaa minua ylös. Hänen valossaan minä pystyin näkemään että minä olin saastainen ja haavoittunut joka puolelta. Minä näytin eläimen raadolta tienposkessa. Jeesus laittoi lempeästi kädet päälleni ja nosti minut hellästi ja kaikki haavat, kipu ja lika vain hävisivät. Kaikki tämä ikään kuin vain haihtui ilmaan. Minä parannuin kokonaan ja minut täytettiin sisäisesti hänen rakkaudellaan, jota toivoisin pystyväni kuvailemaan paremmin. On niin turhauttavaa, kun en pysty kertomaan siitä ihmisille, sillä se on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Se on kaikki, rakkaus on kaikki mitä elämästä pystyy tietämään, enkä minä pysty kuvailemaan sitä sinulle. Jeesus halasi minua ja silitti selkääni, kuten isä tekisi pojalleen, kuten äiti tekisi tyttärelleen. Hän silitti selkääni hellästi ja minä itkin kuin vauva silkasta ilosta. Minä olin kadonnut ja nyt minut oli löydetty, minä olin ollut kuollut ja nyt minut oli tuotu takaisin eloon.

Elämän Tarkoitus

Jeesus vie minut pois sieltä ja me menemme ylöspäin. Me liikumme valon maailmaa kohti ja minulle alkaa tulla häpeän ajatuksia. Minä olin ollut niin paha ja ajattelin olevani roskaa ja saastaa. Minä ajattelin itsekseni, ”Hän on tehnyt virheen, minä en kuulu tänne eikä hän halua minua”. Tunsin häpeää ja ajattelin että kuinka hän voisi välittää minusta, sillä minä olen paha? Me pysähdyimme. Me emme olleet Helvetissä tai Taivaassa vaan jossain sillä välillä ja hän sanoi minulle, ”Me emme tee virheitä, sinä kuulut tänne.” Me rupesimme keskustelemaan ja hän kertoi minulle asioita. Hän kutsui myös enkeleitä paikalle. Me kävimme läpi elämään, alusta loppuun. Mitä he halusivat näyttää elämästäni oli se, mitä minä olin tehnyt oikein ja mitä minä olin tehnyt väärin. Käyttäen elämäni tarinaa se oli hyvin yksinkertaista. Minä olin ollut rakastava ja kiltti henkilö sekä huomaavainen muita kohtaan. Se teki enkelit ja Jeesuksen iloiseksi ja he antoivat minun tietää, että se teki Jumalan iloiseksi. Kun minä olin ollut itsekäs ja manipuloiva, se sai enkelit surulliseksi, Jeesuksen surulliseksi ja he antoivat minun tietää, että se teki Jumalan surulliseksi. Se mitä he yrittivät tuoda julki minulle oli se että koko olemassaoloni tarkoitus oli rakastaa Jumalaa ja läheisiäni, niinkuin itseäni. Sen takia minut oli luotu ja miksi minä elin tässä maailmassa. Tätä minun kuului tehdä ja oppia, ja minä olin epäonnistunut siinä. He kertoivat minulle, että minun pitäisi tulla takaisin tähän maailmaan ja minä järkytyin siitä sillä minä halusin mennä Taivaaseen. He kertoivat minulle Taivaasta ja että se on kiinnostavin ja kaunein paikka. Kaikki haluavat sinne ja minäkin halusin sinne. He sanoivat minulle, että minä en ollut valmis, eikä ollut vielä minun aikani tulla Taivaaseen, vaan minun aikani oli tulla takaisin tähän maailmaan ja elää sillä tavalla, niinkuin Jumala halusi minun elävän ja mihin Hän oli minut luonut. Minä sanoin Jeesukselle ja enkeleille että minä en pystyisi elämään tässä maailmassa ilman heitä. Minä kerroin että minun sydämeni särkyisi kun minut lähettiin tänne, sillä he olisivat siellä ja minä olisin täällä. He sanoivat minulle, ”Etkö sinä ymmärrä? Mikä sinua vaivaa? Me olemme yrittäneet selittää sinulle, että me olemme aina olleet siellä. Me olemme aina olleet siellä kanssasi koko tämän ajan. Sinä et ole koskaan ollut yksin siellä alhaalla.” Minä sanoin heille, ”Teidän täytyy antaa minun tietää ajoittain että te olette siellä” johon he sanoivat, että jos minä rukoilisin ja tunnustaisin syntini Jumalalle ja antaisin hänelle sen mitä minulla on, ja tällä he tarkoittivat minun huoliani, toivoani ja unelmiani ja antaisin kaiken sen Jumalalle, että tulisi olemaan aikoja jolloin he olisivat siellä ja minä tulisin sydämessäni tietämään että he ovat siellä. Minä en näkisi välttämättä heitä ihmisenä mutta minä tuntisin rakkauden kuten tunsin silloin. Minä sanoin heille, että jos he vakuuttivat minulle että minulla tulisi olemaan aikoja, jolloin tuntisin tämän rakkauden, minä kykenisin elää tässä maailmassa. He sanoivat tekevänsä tämän ja sitten he lähettivät minut takaisin. Sitten hoitaja, joka oli kertonut minulle että he eivät kyenneet löytämään minulle kirurgia tekemään leikkausta, tuli luokseni juosten ruokatunniltaan. Hoitaja kertoi minulle että lääkärit olivat tulleet takaisin sairaalaan, mikä oli melko ihmeellinen asia sillä kello oli noin 9.30 illalla. Hän kertoi, että lääkärit olivat tuleet sairaalaan ja minut täytyisi leikata välittömästi. Huoneeseeni tuli muuta henkilökuntaa ja he heittivät vaimoni ulos huoneesta. Tämä oli hyvin häiritsevää, sillä minä halusin kertoa heille ja vaimolleni mitä minulle oli tapahtunut. Minä näin vaimoni käytävällä kun minua oltiin kuljettamassa leikkaukseen ja sanoin hänelle että kaikki tulisi olemaan hyvin. Erikoinen asia liittyen minun kokemukseeni on se, että muisto tapahtuneesta ei ole haalistunut yhtään. Se on hyvin voimakas ja se pysyy kanssani. Minä uskon että Jumala antoi minulle tämän kokemuksen jotta, voisin jakaa sen muiden kanssa. Minä en tiedä kenen kanssa, minä en koskaan tiedä kenen kanssa, mutta jonkun kanssa, jotta se voisi olla heille avuksi.

 

Youtube linkki 1

Youtube linkki 2